keskiviikkona, joulukuuta 29, 2004

Pelkoa (mutta ei inhoa) elokuvateatterissa

Elokuvien runsas katsominen on rikastuttanut elämääni enemmän kuin osaan sanoin kuvailla, mutta karu tosiasia on, että elokuvia paljon seuraava pystyy hätkähtymään valkokangasviihteen parissa harvemmin kuin satunnainen filmimaailman matkaaja.

Maailmassa tehdään niin paljon toisiaan muistuttavia elokuvia, etteivät ne kaikki enää voi yllättää, koska monet filmien keskeisistä ratkaisuista on nähty jo useaan kertaan aikaisemminkin. Tiistaina elokuvateatterissa näkemäni Saw palautti selkäytimeeni kuitenkin tunteen, jota en muista kokeneeni projektorihämärässä pitkään aikaan, moneen vuoteen: tämä kauhuelokuva muistutti, miltä tuntuu, kun elokuva pelottaa.

Elokuvaa tuntemattomille kerron filmin lähtöasetelman: kaksi miestä on vangittu kahlein saman huoneen vastakkaisiin nurkkiin. Kumpikin saa kuulla itselleen osoitetun nauhoitteen: toista pyydetään varautumaan kuolemaansa, toista kehotetaan ryhtymään tappajaksi, jos hän haluaa vielä nähdä vaimonsa ja tyttärensä elossa.

Saw-elokuvan merkittävin pelon lähde oli arvaamattomuus. Tarina onnistui vakuuttamaan, että kaiken takana oleva tuntematon paha pystyy kehittämään vaikka minkälaisia suunnitelmia päähenkilöidensä päänmenoksi (sic) ja toteuttamaan ne.

Omaa katsomiskokemustani vielä tehosti se naishenkilö, joka pelkäsi niin paljon, että kiljahti puolivälistä eteenpäin filmin kauhistuttavimmissa kohdissa. Elokuvat todellakin ovat parhaimmillaan elokuvateatterissa, muiden katsojien kanssa yhdessä nautittuna, kun kaikki ovat samassa hengessä mukana.

IN THIS ENTRY I was really scared in the movie theatre.

Ei kommentteja: