lauantaina, tammikuuta 07, 2006

Lepakot ja rainat

Joitakin asioita ei vain ymmärrä. Kuten se, miten lesboja voidaan kutsua järkevissäkin yhteyksissä lepakoiksi, kuten nyt suomalaisten lesbojen kohtauspaikassa Lepakkolaaksossa.

Lepakko ihmiseen liitettynä tuo mieleeni jotain inhottavaa, koska oikeatkin lepakot ovat hiukan niljakkaita tuttavuuksia (kuten ne Pohjois-Italiassa vuorella tapaamamme otukset, jotka ryhtyivät lentämään ja kirkumaan päidemme yläpuolella pian pimeyden laskettua). Sympaattiset batmanit ja batwomanit ovat aika harvassa.

Haluaisin tietää, mitä lepakko-nimitys tarkoittaa itse lesbokulttuurissa? Onko se haukkumasana, kunnianimike vai itseironista piikittelyä? Onko kyse samasta kuin silloin, kun amerikkalaiset mustat kutsuvat itseään ja kavereitaan sanalla nigger?

Entä silloin, kun lepakko-termiä käyttävät muut kuin lesbot? Onko silloin taustalla vain ajatus siitä, etteivät kaikki lesbot täytä länsimaisen estetiikan mukaisia naisisia ideaaleja? Jos, niin hohhoijaa. Eivät täytä muuten kaikki heteronaisetkaan, eikä heitä silti nimitellä lehmiksi muuta kuin silloin, kun todella halutaan loukata. Sitä paitsi ideaalit ovat aika- ja kulttuurisidonnaisia ja muuttuvat ajan myötä, kuten esimerkiksi filosofi Irmeli Hautamäki kirjoittaa puhuessaan rumuuden estetiikasta:

Keski-aikainen, hierarkkinen ajattelumalli, niin absurdi kuin se onkin, elää yhä voimakkaana länsimaisessa kulttuurissa. Ylimpänä ja lähimpänä Jumalaa olivat täydelliset ja kirkkaat oliot, enkelit. Heistä seuraavina tulevat kauniit ihmiset ja eläimet, heidän jälkeensä vähemmän sopusointuiset ja vähemmän täydelliset ihmiset ja muut luodut. Alinta kastia edustavat skorpionit, madot ja muut päivänvaloa kestämättömät oliot.

Länsimainen ihminen pitää täydellistä muotoa kauneuden kriteerinä yhtä itsestäänselvästi kuin uskoo siihen, että täydellinen muoto on tarkoitukseen sopiva, siis tosi. Tämän ajattelutavan taustalla on kristillinen teologia, jonka mukaan kauneus on täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan ajatus. Kauneus on täydellisyyttä, totuutta ja siitä nauttiminen on hyvän sielun tunnusmerkki.

Antiikissa ajateltiin kuitenkin toisin. Ruma ja kaunis, dionyysinen ja apolloninen seurustelivat keskenään. Dionyysinen, joka oli hulluutta, hätkähdyttävvvttä ja arvoituksellisuutta, oli koko antiikin kulttuurin perusta. Sitä täydensi apolloninen kauneus, järkevyys ja lempeys, jonka tehtävänä oli rauhoittaa ihmisen dionyysisia voimia.


Omassa mielessäni lesbo-sana yhdistyy aina ensimmäisenä sellaisiin mielikuviin, mitä joku television L-koodi tai heteromiehille räätälöity erotiikka- ja pornoteollisuus tarjoaa. Lepakoksi en haluaisi kutsua ketään.

Toinen käsittämätön sana on elokuvaa tarkoittava raina. Elokuvat ovat taidetta ja viihdettä, parhaimmillaan syvälle sielun sisään sukeltavia elämyksiä, mutta raina kuulostaa samalla tavalla lähinnä haukkumasanalta, melkein raiskaukselta.

Rainasta tulee mieleen liian monta kertaa projektorin läpi ajettu filmikela, joka valkokankaalle heijastettuna ensin pomppii aikansa aiheuttaen katsojille pahoinvointia ja lopuksi jämähtää koneeseen kiinni niin, että projektorin lamppu polttaa filmin puhki yleisön silmien edessä.

Auringossa aiemmin: Lukuavaimet romaaneissa (27.4.2004).

IN THIS ENTRY there's a finnish nickname for lesbians that I don't understand at all.

Ei kommentteja: